Vaikea uskoa vielä tätä todeksi, mutta jouduimme luopumaan yllättäen ja ennenaikaisesti vaaleasta kaunokaisestamme, Amaliasta. Amalia eli armas Amppari oli perusterve, suloinen tyttö, jonka olisin niin kovin mielellään pitänyt osana laumaa pidempää. Se oli kotosalla aktiivinen, irlantilainen seurakoira, joka oli ihan kaikessa mukana ja joka nukkui yön jalkoihin käpertyneenä. Blankalle se ehti opettaa esimerkiksi, että puupinosta voi käydä "varkaissa" ja että vesiämpärissä voi myös pestä etutassut tai leluja.
Meillä on useimmat irlikset olleet rajuja leikkijöitä, jotka ovat saattaneet vetää kurvista nurin (varsinkin märällä ruoholla), törmätä toisiinsa tai heittää toinen päin seinää, mutta suurimmilta vahingoilta on tähän asti säästytty, vaikka ne aina pyrkivät juoksemaan vähän kovempaa ja hyppäämään vähän korkeammalle, mitä oma kroppa ja fysiikan lait sallii. Joitakin poikkinaisia hampaita on ollut ja muutama revähdys (pahin oli kaulalihasten revähdys, jolloin ko. koira kulki kivuliaasti pitkään ihan vääräässä asennossa). Nyt Amalia törmäsi/kaatui märällä nurmella yhden kerran epäonnisesti liikaa ja sen kaularanka vaurioitui. Meidän oli pakko tehdä lopetuspäätös välttääksemme pidempää kipua Amalialla.
Briefly in English: It is still hard to accept the fact, that suddenly Amalia is no more. All of our Irish wolfhounds have been hard players that could crash on each others, run a bit faster than the physical laws allow, and sometimes even collide with the wall of our house. Now, in a rainy day, Amalia crushed one unfortunate time so badly that it's cervical vertebrae was damaged and we had to relieve it from further pain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti